/ El establo de Pegaso: Las estrellas de nuevo como una triste balada de Sirkka Turkka

viernes, 28 de marzo de 2014

Las estrellas de nuevo como una triste balada de Sirkka Turkka

Photo: Pertti Nisonen

Las estrellas de nuevo como una triste balada, y por las noches
los perros afinan sus violines rotos.
No dejo que la pena se acerque,
no permito que se aproxime.
Mil metros de nieve sobre mi corazón.
Murmuro para mis adentros, en la calle
canto en voz alta.
A veces me veo, de paso, con un sombrero, pasto
del viento, con alguna idea torcida.
Hablo de la muerte, cuando me refiero a la vida. Ando con los papeles
desordenados, no tengo ninguna teoría, sólo un perro que blasfema.
Cuando pido alcohol, me ofrecen helado,
Puede que sea un español, la raya del pelo
baja, me delata:
Puede que no parezca de aquí.
Sudo, tratando de hablar, mientras
Tiemblo.
más que mi muerte, lamento mi nacimiento.
Y todo lo que pido
son mil metros de nieve sobre de mi corazón.

Sirkka Turkka. Helsinski, 1939 del poemario Mies joka rakasti vaimoaan liikaa "El hombre que amó demasiado a su mujer",1979.


Versión original y en inglés del poema

Tähdet ovat taas kuin itkuinen balladi, ja aina iltaisin
koirat virittävät haljenneita viulujaan.
En anna surun tulla,
en päästä sitä lähelle.
Tuhat metriä lunta sydämen päälle.
Mutisen paljon itsekseni, kadulla
laulan ääneen.
Näen itseni joskus ohimennen, päässä hattu, oikea tuulen
ruoka, ja jokin ajatus kallellaan.
Puhun kuolemasta, kun tarkoitan elämää. Kuljen paperit
sekaisin, en omista yhtään teoriaa, vain kiroilevan koiran.
Kun pyydän viinaa, minulle tarjoillaan jäätelöä,
taidan sittenkin olla espanjalainen, tukanraja
tällä tavoin alhaalla, todellakaan:
en taida olla täältä päin.
Hikoilen ja yritän puhua, välillä taas
tärisen.
Melkein enemmän kuin kuolemaa, suren syntymääni.
Ja kaikki mitä pyydän
on tuhat metriä lunta sydämen päälle.

************

Stars are again like a teary ballad, and at nights
dogs tune their cloven violins.
I do not let sorrow come,
I do not let it near.
A thousand feet of snow over my heart.
I mumble a lot to myself, in the street
I sing aloud.
Sometimes I see myself in passing, with a hat, perfect food
for winds, with some thought or other aslant.
I talk about death, when I mean life. I walk with my papers
in a mess, I don’t own a single theory, only a swearing dog.
When I ask for liquor, I’m offered ice-cream,
I may be a Spaniard, with my hairline
low like this, indeed:
I may not be from these parts.
I sweat, trying to talk, once and a while
I tremble.
Almost more than for my death, I mourn for my birth.
And all I ask for
is a thousand feet of snow over my heart.

No hay comentarios: